Pieni notkahdus loistavan debyytin jälkeen. Samoilla linjoilla jatketaan. Suoraviivaisempia, lyhykäisiä ralleja sekä eeppisiä teoksia.

Down the Road on "rock" ja kova käynnistäjä aivan kuten edellisen levyn Can I Tell You. Seuraaavana ensimmäinen kolmesta epookista ja niistä ylivoimaisesti paras Song For America, joka vaihtelee kansasmaiseen tapaan upeista nostattavista melodioista toiseen. Seuraaava pitkä kappale ei sitten olekaan ihan niin hyvin rullaava, mutta valittamisen aihe on pientä. Ns. kertsimelodia ei ole niin nappaava, mutta kun Lamplight Symphony lähtee tosissaan käyntiin synkällä instrumentaaliosiollaan, se onnistuu oikein hyvin. Mahtipontisuus ja dramaattisuus ovat jokseenkin kliimaksissaan tässä kappaleessa.

Lonely Street on taas vähän erilainen kipale - bluesahtavampi kuin tavallisesti. Ehkä se hidas hevi-blues-sävy juuri viehättää - joka tapauksessa se toimii. Kitarointi on taas todella ensiluokkaista. Steve Walsh laulaa jälleen niin että galaksit raikaa. Paholaisen valeista varoittava Devil Game sopii hyvin Lonely Streetin jälkimaininkeihin reippaana hard rockina. Se ei kuitenkaan ole kovin muistettava biisi - on Kansasilla parempiakin rokkipaloja.

Levy päätetään mahtipontisesti kolmanteen pitkään biisiin Incomudro - Hymn to the Atman. Siinä on taas eeppinen sinfoniaprogepläjäys paikallaan - kaikki kohdillaan eikä voi kuin kiittää. Jotenkin levy jää omasta mielestäni hieman vajaaksi debyyttiin verrattuna, muttei merkittävän paljon. Selvästi huonoa kappaletta ei ole. Monipuolisuus tuo kiitoksen jälleen. On mukavaa kun ne suoremmatkin kappaleet toimivat yhtä hyvin kuin laajemmat progeilut.

Tässä on sellainen levy, joka on helppo ruotia läpi: kappaleet ovat niin tasalaatuisia, että ei ole mitään syytä käsitellä niitä erikseen. Kaiken lisäksi ne ovat tasaisen hyviä! Sagan hittilevy kuulostaa paljolti oman aikansa tuotteelta. World´s Apart kuuluu levyihin, jotka ovat kuin linkki 70-luvun progressiivisen rockin ja 80-luvun alun "synapopin", ns. new waven ja AOR:n välillä. Kappaleet sisältävät niin hittikertsien kuin fuusiovaikutteisten kitara- ja synamelodioiden ilotulitusta. Sähkörumpusoundi, synabassot Times upissa sekä häpeilemättömän kasarit synat maalaavat oman aikansa sävyjä.

Rakenteeltaan kappaleet ovat suoraviivaisen kuuntelijaystävällisiä, mutta sisältävät myös sopivasti "enemmän". Moitittavaakin löytyy ainakin toisinaan turhan "konemaiseksi" äityvistä rumpukompeista. Lisäksi hittikappale Wind him up tuntuu lopussaan jatkuvan hieman liian pitkään. Musanoidi kuitenkin tykkää levystä kovana kokonaisuutena ja mainittakoon vielä omaksi suosikkikappaleeksi No Regrets, unenomainen "balladi", jonka intromelodian luulen kuulleeni jossain telluslaisten tv-mainoksessa. 

Triumvirat oli saksalainen yhtye, joka soitti 70-luvulla kosketinvetoista "sinfonista" progea ELP:n, Genesiksen ja Yessin tyyliin. Sitä onkin usein haukuttu "ELP-klooniksi" - suotta! Varsinkin kyseisen yhtyeen vaikutteet kyllä kuuluu selvästi, mutta kloonista puhuminen ei mielestäni tee oikeutta Triumviratin musiikille. Itse en juuri lainkaan pidä ELP:sta (lukuunottamatta ensimmäistä levyä), mutta Triumvirat toimii!Musiikki on hyvää vaikkei omaperäisyydellä pilattua olekaan. Mutta hei! Eihän monet nykyajankaan progerock-yhtyeistä juuri muuta tee kuin viittailee esikuviensa suuntaan.

Illusions in a double dimple on hieno levy. Se jakautuu kahdeksi reilu parikymmenminuuttiseksi kappaleeksi. Omalla 2000-luvun julkaisullani on muutama bonus-raita mukana (nekin ihan hyviä bonuksiksi). Koko levyn ajan riittää hienoja mieleenjääviä melodioita (jota en muuten voi ELP:sta sanoa). Koskettimet hallitsevat levyä: hammond-urut pauhaa, piano helisee ja mini-moog päästelee niitä "avaruuspieru"-ääniä. Kritiikkiä täytyy aantaa siitä, että varsinkin ensimmäisessä kappaleessa harjoitetaan turhan paljon eri osien toistoa eri kohdissa kappaletta. Tarpeettoman venytyksen maku syö pisteitä. Rummuissa ja niiden soinnissa on myös välillä jotain mistä en pidä. Loppujen lopuksi kuitenkin erinomainen albumi!

Yhtyeensä hyvin mielikuvituksellisesti nimenneiden Kansasilaisten heinähattujen debyytti. Aliarvostettu jos minulta kysytään. Harvinaisen vahva esitys ensimmäiseksi albumiksi. Ensimmäinen Can I Tell You on erinomainen levyn aloitusbiisiksi. Mieleen jäävän viuluriffin varassa kulkeva lyhyehkö boogierokkinumero ei kuitenkaan kerro mitä tuleman pitää. Bluesahtava J.J.Cale-coveri Bringing It Back jammailee kyllä hyvin ja vaikka sitä tahtoisikin kritisoida tarpeettomaksi, niin sen svengi tempaa mukaansa. Otan sen enemmän miellyttävänä monipuolisuutena, kuin hajanaisuutena, että mukana on tällaisiakin kappaleita, kun ne kerran toimii. Sitten onkin jo balladin aika. Lonely Wind hoitaa sen roolin niin erinomaisesti, että melkein syämmessä värähtää. Ja sitten...

Belexesin myötä päästään asiaan!
Hammondit alkaa pauhaa ja tuplakitarat tulittamaan. Heepin ja Purplen sukuista heviähän tässä tarjotaan, progemmalla otteella vain. Steve Walshkin kailottaa kurkku suorana. Kyllä, tää on heviä. Jess, tosi hyvää!

Sen jälkeen vaan paranee. Vuorossa on levyn kovin proge-eepos (ja bändin kovimpia muutenkin) Journey from Mariabronn, jossa klasari-vaikutteetkin ja villisti vaihteleva tiluttelu pääsevät valloilleen. Melodiat ja harmoniat ovat uskomattomia. Taivaallinen biisi!!!

Pilgrimage päästelee vaihtelun vuoksi  taas southern/boogien hengessä. Aika unohdettava kipale vaikkei siinä mitään sinänsä huonoa olekaan.

Sitten päästään taas kunnon meininkiin. Ah! koko loppuaika vietetään loistavan sinfonisen progen parissa. Apercu on jälleen mahtava kappale, joka ei jää paikalleen laiskottelemaan vaan  virtuositeettimaisten muusikkojenen saattelemana kulkee tunteita nostattavasta melodiasta toiseen. Kappale sulautuu päätösraitaan Death of Mother Nature Suite, jota ei taas voi muuta kuin kehua. Kappale muuten sisältää aivan legendaarisen kuuloisen heviriffin!

Levy ei ole tyylipuhdasta sinfonista progea vaan mukana on noita suoraviivaisempiakin kipaleita ja Kansasin soundi on tietysti omanlaisensa verrattuna moniin aikalaisiinsa. Aikansa heavyrockia ja amerikkalaista southern rock -vaikutetta on mukana. Progepuritanistit eivät siis välttämättä tästä koko levystä nauti, mutta itselleni se on silkka mestariteos omilla mittareillani arvioituna. Erinomainen klassinen rock-levy. Musanoidi tykkää!

Kanadalainen trio Rush on yli 30 vuotta jaksanut musisoida samalla kokoonpanolla, mikä on aika ufo saavutus. Ehkä yhtyeessä ei ole niitä toisiinsa törmäileviä isoja egoja. Viides levy A Farewell to Kings oli tärkeä askel yhtyeen kehityskulussa. Levyn kulmakivet ovat kymmenminuuttiset epookit Xanadu ja Cygnus X-1. Ne ovat selkeää progen klassikkoainesta, mutta valitettavasti levyn muu anti on huomattavasti heikompaa, melkein kuin täytettä. Eikä kovin "progea", jos se nyt muka merkitsee jotain.

Levy alkaa erittäin nätillä klassisen kitaran introlla nimikappaleeseen. Se on myös levyn parhaimmistoa. Rempseästi rokkaava dynaaminen ralli. Xanadu on toinen levyn epookeista. Rauhallisen hämyisen intron jälkeen hienoa kitarariffiä. Moniosainen ja polveileva teos.

Closer to the heart on jokseenkin turhan oloinen, väsyttävä balladi. Cinderella man ei sekään oikein toimi kökköine kertseineen. Madrigalissa on toki hyviä soitin valintoja ja sovitusratkaisuja, mutta sekään ei ota onnistuakseen. Lyhyt unohdettava kipale. Laulumelodioissa piilee ehkä näiden biisien suurin heikkous. Niissä ei ole "sitä jotakin" - ne ovat tylsiä!

Päätöskappale kuitenkin pelastaa levyn. Se onkin koko albumin paras raita. Sopivan ufo intro, jotain pahaenteistä robottiääntä ja sitten mahtava bassoriffi...tahti vaihtelee ja avaruusseikkaluteemalla liikutaan. Parhaimmat riffit on taidettukin säästää tähän teokseen. Kappale on rosoisten ja Rushille poikkeuksellisen synkän sävyisten riffien halitsemana melkoinen progemetallin esi-isä. Geddyn hevikiljunta sopii siihen kuin piste iin päälle.

Levyllä Alex Lifesonin kitarasoundi on todella makoisan kuuloinen -  likainen ja rähjäinen kuin ruosteinen UFO. Roisimpi kuin tulevilla levyillä. Geddy Leen laulu ei vielä ole niin pehmeää kuin millainen siitä myöhemmin muodostuisi. Onkin makuasia sietääkö sitä kiljuntaa ollenkaan. Koskettimia käytetään vähän, mutta juuri sopivana mausteena. Mini-moogia nimittäin. Uskomaton rumpali Neil Peart täydentää rouheaa rokkisoundia myös jonkinlaisilla kelloilla tai millä lie kilkuttimilla ties vaikka UFOja kopauttelisi.

Kokonaisuutena heikko levy, joka sisältää kuitenkin pari erittäin vahvaa raitaa.