Pieni notkahdus loistavan debyytin jälkeen. Samoilla linjoilla jatketaan. Suoraviivaisempia, lyhykäisiä ralleja sekä eeppisiä teoksia.

Down the Road on "rock" ja kova käynnistäjä aivan kuten edellisen levyn Can I Tell You. Seuraaavana ensimmäinen kolmesta epookista ja niistä ylivoimaisesti paras Song For America, joka vaihtelee kansasmaiseen tapaan upeista nostattavista melodioista toiseen. Seuraaava pitkä kappale ei sitten olekaan ihan niin hyvin rullaava, mutta valittamisen aihe on pientä. Ns. kertsimelodia ei ole niin nappaava, mutta kun Lamplight Symphony lähtee tosissaan käyntiin synkällä instrumentaaliosiollaan, se onnistuu oikein hyvin. Mahtipontisuus ja dramaattisuus ovat jokseenkin kliimaksissaan tässä kappaleessa.

Lonely Street on taas vähän erilainen kipale - bluesahtavampi kuin tavallisesti. Ehkä se hidas hevi-blues-sävy juuri viehättää - joka tapauksessa se toimii. Kitarointi on taas todella ensiluokkaista. Steve Walsh laulaa jälleen niin että galaksit raikaa. Paholaisen valeista varoittava Devil Game sopii hyvin Lonely Streetin jälkimaininkeihin reippaana hard rockina. Se ei kuitenkaan ole kovin muistettava biisi - on Kansasilla parempiakin rokkipaloja.

Levy päätetään mahtipontisesti kolmanteen pitkään biisiin Incomudro - Hymn to the Atman. Siinä on taas eeppinen sinfoniaprogepläjäys paikallaan - kaikki kohdillaan eikä voi kuin kiittää. Jotenkin levy jää omasta mielestäni hieman vajaaksi debyyttiin verrattuna, muttei merkittävän paljon. Selvästi huonoa kappaletta ei ole. Monipuolisuus tuo kiitoksen jälleen. On mukavaa kun ne suoremmatkin kappaleet toimivat yhtä hyvin kuin laajemmat progeilut.