Kyllä-yhtyeen kolmas levy. Tällä levyllä yhtye oli löytänyt itsensä ja kasvanut omannäköisekseen. Siihen levyn ristiminen The Yes Albumiksi tuntuisi myös viittaavan. Kannessa soittajat jököttävät vihertävässä huoneessa seuranaan pää, joka muistuttaa vähän meikähumanoidia. Kaikkea ne keksii, velikullat!

Yours is no disgrace. Kokonaisuutena yksi hienoimpia Yes-kappaleita mehevine vaihteluineen. Vajaa kymmenen minuuttia vierähtää viihdyttävästi kuin viritetyllä ufolla kirmaten. Maukas avausriffi esittelee heti uuden kitaristin Steve Howen, josta tulisi "se ainoa oikea" Yes-kitaristi. Howen monipuolinen ja omaperäinen sähkö- ja akustisten kitaroiden käyttö pääsee kappaleessa näytille.Yes-soundin voimakas peruskivi eli Chris Squiren basso möyryää samalla upeasti. Kosketinsoittaja Tony Kaye on turhaan jäänyt seuraavalla levyllä esiin astuvan Rick Wakemanin varjoon. Hienosti mies päästelee Hammondeistaan. 

Lyhyt kakkosraita Clap on livenä nauhoitettu Steve Howen taidonnäyte akustisen kitaran kanssa. Se istuu kokonaisuuteen mukavana välipalana. Sitten seuraa taas yksi Yes-klassikoista, vajaa kymmenminuuttinen Starship Trooper. Kaikki tyypilliset Yes-elementit paikallaan. Kappale muuttuu mahtavan sulavasti sähköisestä akustisen kitaran näppäilyn säestämäksi ja taas aivan saumattomasti bändi-osioon. Jon Andersonin laulu ansaitsee varsinkin tässä kappaleessa erityismaininnan. Kappaleen eräänlainen kliimaksi on lopun instrumentaalinen kolmelle kitarasoinnulle rakentuva keskitempoinen jyräys joka kasvaa ja kasvaa ja saa jossain vaiheessa ylleen kitarasoolon kunnes feidaa kaukaisempiin galakseihin.

I´ve seen all good humanoid...anteeks...people koostuu folkimmasta alkupuolesta ja rokki-loppuosasta. Sille on myös ominaista kasvava eteneminen. Se ei ehkä kuulu meikähumanoidin suosikkeihin, mutta toimii kuitenkin erinomaisesti. Lopussa Kayen urut kuulostavat erityisen hyviltä.

Sitten levyn turhin kappale. A Venture, joka haiskahtaa Plutoonkin asti täytebiisiltä. Se on onneksi myös lyhyt, mutta rikkoo levyn epätäydellisemmäksi kokonaisuudeksi.

Tunnelman pelastaa päätösraita, jälleen yli 8-minuuttinen(Yessille nämä 8-10 min epookit on aika lyhyitä, kun ottaa huomioon, mitä heiltä oli myöhemmin tulossa) Perpetual Change. Se pärähtää säästelemättä käyntiin taas loistavalla kitarariffillä. Jos laskin oikein niin 5/4-tahdissa aloitetaan. Basson ja rumpujen mukaantulo tuossa kappaleessa on aivan mahtavan taitavaa kuunneltavaa. Kuten tavallista, myös tässä kappaleessa on paljon vaihtelua ja se huipentuu loppua kohden. Instrumentaalikohta loppupuolella on yksi suosikkikohtiani levyllä. Myös Jonin aa-aa-aa-aaa-hoilotusta sisältävä loppurenkutus on varsinainen tunnelmannostattaja.

Kyllä meikähumanoidin täytyy sanoa kyllä tälle albumille, mutta vasta harjoitteluahan se on verrattuna seuraaviin Fragile ja Close to the Edge-levyihin. Niistä lisää myöhemmin.